Taas se alkoi. Nimittäin Idols. Ja joka ikinen vuosi minä noidun samaa asiaa: Miksi ne ei nosta ikärajaa 18-vuotta? On ihan hirvittävää katsella kun nuoria nolataan. Moni sanookin, että itsepä menevät ja kyllä ne tietää mihin ne menee.
Minulla ei ainakaan ollut minkäänlaista käsitystä, ei ainakaan realistista käsitystä omista kyvyistäni vielä siinä iässä ja ei minusta voi sitä odottaa yhdeltäkään sen ikäiseltä.16 kesäinen voi oikeasti kuvitella osaavansa laulaa. Sieltä saatu "palaute" ei aina ole, tai hyvin harvoin on, rakentavaa kritiikkiä ja pahimmillaan huonosta suorituksesta tehdään numero vielä loppufinaalissakin.
Se, että joku minun ikäinen tai parinkympin ylittänyt kuvittelee, että osaa laulaa ja että on jotain megalomaanisen ihmeellistä, vaikka ei sitä ole, on asia erikseen. Se on jo viihdettä. Ja on se jo aikakin kuulla totuus.
Vaikkakin täytyy sanoa, että suomalainen versio on paljon kiltimpi amerikkailaiseen verrattuna. Ne on julmiakin välillä.
Minä olen kuitenkin haksahtanut Idolsiin ja onhan se pakko katsoa. Ja juuri ne ensimmäiset jaksot ihan vain siksi, että pääsee taivastelemaan. Ameriikan versiota oikein odottamalla odotan.
Kukkahattutäti kiittää ja kuittaa ja nyrpistää nokkaansa.

Ja mää jatkan. Asuessani Oulussa kävi Idols pariin otteeseen myös sieltä etsimässä laulajia. Mieleeni on jäänyt pysyvästi, kun ensimmäinen lähetys Oulusta tuli ulos. Ohjelman "kuulutuksen" jälkeen ensimnmäisellä mainoskatkolla veljeni soittaa: "Sano minulle, että sinä ET ole tuolla!"
Juu en ollut. Mutta pelkäsin hirveästi, että muutama "tahtoo julkkikseksi" - laulukyvytön tuttavani olisi. Luojan kiitos siellä oli vain muutama puolituttu ja se, jonka nimenkin tiesin, pääsi teatteriviikonloppuvaiheeseen asti. Ei tarvinnut tuntea myötähäpeää ainakaan tuttujensa puolesta.

Minulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään harhaluuloja minun musikaallisten lahjojeni suhteen. Viimeksi karvaan muistutuksen siitä sain, kun piti näyttämöllä laulaa. Harjoitusvaiheessa pianisti mutisi itsekseen: "näytelmän ensimmäinen laulu ja...". Joka ikinen esitys myös kuuntelin kaijuttimista miten nuotin vierästä paikkapaikoin biisi meni. Mutta pääsin tavoitteeseeni laulaessani: Kukaan ei lähtenyt sen aikana pois. Vain yhdessä esityksessä joku nainen syventyi käsiohjelmaan.
Mutta ei ole minusta Lidoliksi. Ei.

Ostin uudet peitevärit Lidlistä. Tai oli tarkoitus ostaa vesivärit, mutta ne olikin peitevärit. Ja rakastuin väreihin todenteolla. Nyt jo valmiiksi harmittaa, että paperit loppuu kesken, kun niin innolla olen maalaillut. Niissä on öljyvärimäinen tuntu maalatessa, mutta eivät haise läheskään niin pahalle ja kuivuu nopeasti.

Minä päätin joskus teini-iän kynnyksellä, että minä joku päivä minä osaan piirtää mallista niin, että tulos on mallinsa näköinen. En minä ole siellä vieläkään. Aina on jokin joka ei ole ihan stemmassa ja kuva on jotenkin sinne päin. Suurimmasta osasta on ihmiset mallin jo tunnistaneet, mutta vielä en ole siellä minne aikoinani asetin päämäärän. Se mistä tunnen, että minua ei ole luotu kuvataiteilijaksi sinänsä ja miksi ajattelen, että osaan maalata vain koska olen jääräpäisesti opettelemalla opetellut, enkä siksi että olisin mitenkään lahjakas. Opin kopioimaan, mutta en ilmaisemaan itseäni.
Minua myös hävettää viedä töitä näihin muutamiin amatöörinäytöksiin mihin on pyydetty, koska aina tulee kysymys: Millä sinä olet tämän maalannut? Hieno vastaus kuuluisi: Akvarelleilla. Ja kysyjä näkee minut hienossa taidekaupassa ostamassa kalliita siveltimiä ja värejä tuubissa. Mutta olen aina rehellinen, koska oikeasti käytän tavismarketeista löytämiäni erilaisia halppisvesivärejä.
Siveltimet ostan kirjakaupasta, koska nykyään lapsille tuputetaan surkeita muovisia siveltimiä, joilla ei saa parhaalla tahdollakaan hyvää jälkeä, koska muovi ei toimi samalla tavalla kuin karva kun sen kastelee. Ainoa mihin niitä muovisiä hirvityksiä voi käyttää on värinappien peseminen.
Rehellisen vastauksen jälkeen olen nähnyt vaikka minkälaista reaktiota. Mutta tuntisin itseni teeskentelijäksi, jos käyttäisin hienoja nimiä joilla aikuiset tuhertajat erottelevat itsensä lapsimaalareista.

Siskollani on sisäinen palo maalata/piirtää. Minun maalailut ja piirtelyt jäi hetkeksi vähemmälle murrosiän jälkeen. Hän ei lopettanut missään vaiheessa ja on jossain tuolla omine taiteiluineen. Kerran katselin, kun hän käytti minun vanhoja meikkejä, kun ei ollut paremiakaan värejä käyttää ja mietin, että miksi sitä ei voisi tehdä taidetta lasten vesiväreillä ja kopioida poppareiden kuvia ja asettaa ne vaikka Ateneumin seinille. Joku Rammstein fani voisi halutakin Till Lindemannia muistuttavan taulun seinälleen. Nykyään, kun taiteilijat käy kalliit taidekoulut, jotta voisivat naputtaa naulan keskelle lankkua ja myydä sitä taiteena, voisi olla muutama perinteisen taiteen ystäväkin löytyä ihan yllättävästäkin paikasta. Kuka sen tietää...

Jos minä koskaan rikastun, muutan sen verran isoon asuntoon, että sinne mahtuu huone, jossa minä voin maalata myös isolle paperille. Mutta toisaalta en tiedä tulisiko sitä käytettyä sillä tavalla, koska toisaalta tällainen tietokonepöydän ääressä tuhertaminen on osa viehätystä.
Mies haaveilee omasta työhuoneesta jonne voisi keskittää kaikki kirjoittaminen. Minä taas koen nämä "asioille varatut tilat" yleensä luovuuden tappajina. Niukoissa oloissa lutviminen on ihan oma luovuusprosessinsa, joka tuottaa ihan erilailla hedelmää kuin se, että kaikki olisi maksimaalisen hyvin.